| |
siperiankissa> HISTORIA
Venäjän paikallinen kissatyyppi
Venäläiset muistavat siperiankissan ”olleen aina
olemassa”, aivan samoin kuin me suomalaiset muistamme mummolan
raitapaitaisen hiirikissan, lyhytkarvaisen uuninpankolla
kehräävän maatiaisemme. Venäläisten muistoissa
vain on tuuheaturkkinen, eloisa ja voimakas kissa, älykäs ja
uskollinen kodin vartija, joka rakastaa perhettään yli
kaiken. Siis aito ja alkuperäinen kesykissa, jonka ominaisuudet
ovat kehittyneet vuosisatoja juuri siinä
ympäristössä ja kulttuurissa, jossa kissa on aina
elänyt ihmisten seuralaisena, pienissä kylissä ja
suurissa kaupungeissa.
”Siperiankissa” – nimitys on venäläisten
puheessa merkinnyt juuri tätä puolipitkäkarvaista
kissatyyppiä erotukseksi esimerkiksi siamilaisista ja
persialaisista, joita Venäjällä on harvinaisina
rotukissoina harrastettu jo melko pitkään. Ehkäpä
Siperiaan viittaava nimitys on syntynyt kotoperäisen kissan
uskomattomasta kestävyydestä: talvipakkasta,
kesähellettä, syysmyrskyä…siperiankissa ei edes
kastu sateessa! Se ulkoilee tyytyväisenä muhkean turkkinsa
suojaamana kovassakin pakkasessa, sen varpaita suojaavat tassunpohjien
tuuheat tupsut, ja upean häntänsä se kiepauttaa
istuessaan lämpimästi takamuksensa suojaksi.
Siperiankissan nokkeluus ja älykkyys ovat osaltaan kehittyneet
miljoonakaupunkien melskeessä: Pietarin ja Moskovan
kaupunkioloissa eläminen ei ole vaaratonta ja helppoa edes
ihmiselle, saati sitten kissalle. Siperiankissan elinvoimaisuus on
siten myös ketterän kujakissan sukupolvesta toiseen
periytynyttä taidokkuutta. Eipä ihme, että nykyisetkin
siperiankissamme omaavat hämmästyttäviä kykyjä
niin fyysisissä kuin henkisissäkin suorituksissa!
Kotikissasta rotukissaksi
1980-luvun suurten poliittisten muutosten myötä
Venäjä avasi ovet länteen ja pian huomattiin ikioman
siperiankissan ainutlaatuisuus maailman kissarotujen joukossa. Alkoi
tietoinen kasvatustyö ja rodun kantakissojen huolellinen valinta,
jotta siperiankissa saisi sille kuuluvan arvon myös
rekisteröitynä rotukissana.
Uraauurtavaa työtä rodun standardoimiseksi tekivät
tahoillaan Pietarissa toimivat kissaklubit Varietta / Kotofei
johtajanaan kansainvälinen kissatuomari Irina Katser ja Olga
Mironova, ja Moskovassa vastaavasti T.S. Emelyanova, L.K. Ovchinnikova
ja T.D. Sapozhnikova. Ensimmäinen standardi siperiankissalle
luotiin Pietarissa 1987, ja sen mallina oli legendaarinen kolli Roman.
Tärkeimmät rotulinjat perustuvat siperiankissoihin Roman
(omistaja A. Ivanova), Mars sekä jälkeläiseensä
Nestor Igni (omistaja I. Smirnov), sekä myös Romanin
pentuihin Vergili ja Amur.
WCF (World Cat Federation) oli ensimmäinen kansainvälinen
kissaorganisaatio, joka hyväksyi siperiankissan standardin vuonna
1991. Muut järjestöt seurasivat WCF:n esimerkkiä,
myös FIFe vuonna 1998 - tosin ainoana järjestönä,
joka jätti naamiovärin (Neva Masquerada)
hyväksymättä siperiankissan standardiin.
Alkuperäiset kasvattajat perustivat kasvatustyönsä
kauniisiin kantanaaraisiin: Julia iz Severnoj Rozj (omistaja T.
Ivtshenko) ja Kapa astutettiin Romanilla, sekä Anfisa Marsilla.
Näin luotiin siperiankissan tunnetuimmat kantalinjat, joita kohti
useat nykyisetkin siperiankissan kasvattajat pyrkivät.
Alkuperäistä rotutyyppiä ei haluta kadottaa, vaikka
kasvatukseen on 1990-luvun puolivälistä alkaen tuotu uusia
noviisityyppejä, jotka poikkeavat varhaisimmasta standardista
monin tavoin.
Romanin ja Marsin jälkeläislinjojen ensimmäisiä
kasvattajia olivat kissalat Gel, Marcell, Chingi-Tura, Snezny Bars,
Laskovyi Zver ja Dikaya Krassa. Muita perinteisen siperiankissan
pitkän linjan kasvattajanimiä ovat mm. Knyaz Gvidon
kantanaaraallaan Angara; Ashtau kantanaaraallaan Basya; sekä de
Glemour kantanaaraallaan Mura. Näiden kantakissojen
jälkilinjat elävät voimakkaina myös suomalaisessa
kasvatuksessa, ja täkäläistä siperiankissaa
pidetäänkin kansainvälisesti tyypiltään
erittäin hyvänä.
Venäjältä maailmalle
Venäläisten ryhtyessä kansallisrotunsa
määrätietoiseen kasvatustyöhön siperiankissa
siirtyi länteen, aluksi Tshekin tasavaltaan 1987, mutta jo vuonna
1990 USA:an, 1992 Suomeen, 1997 Ruotsiin, ja 2000-luvun alussa
siperiankissa oli valloittanut koko maailman Etelä-Afrikkaa,
Japania ja Australiaa myöten. Tällä hetkellä rodun
harrastus on erityisen suosittua Pohjoismaissa, Saksassa, Puolassa ja
Yhdysvalloissa.
Maailmalla on lähes 700 eri järjestöihin
rekisteröityä siperiankissan kasvattajaa, joista Suomessa
toimii kolmisenkymmentä. Kansainvälinen yhteistyö on
erittäin tärkeää niin järjestöjen kuin
yksityisten kasvattajienkin välillä. Rodun alkuperäisen
tyypin vakiinnuttaminen vaatii riittävää
kasvatuskissojen vaihtoa ja liikkuvuutta, ja Suomi sijaitseekin
maantieteellisesti erinomaisella paikalla: matka siperiankissan
kotimaahan on lyhyt ja helposti toteutettavissa.
Lähteet:
• Galina Vabishchevich: Siperialaiset kissat – lyhyt
historia (suom. Sisko Manninen)
• MSC: The Siberian Cat - the history of love and public
recognition
• Phil Maggitti: The Siberian Cat – A Novel Approach
|
|
|
|
Kantakissoja
Otamme mieluusti vastaan lisää kuvia kantakissoista!
|
|
