Sisältölaatikko

http://www.siperiankissa.fi/Sibylogo.gif

Ajankohtaista SIBYssä!

Kevätkokous Tampereella 21.5.2017

Kuvia etusivun Valokeilaan varustettuna kissan tiedoilla (titteli, virallinen nimi, EMS-koodi, omistaja) sähköpostitse webmaster(at)siperiankissa.fi

SIPERIANKISSAhistoria_elonachingi-tura.jpg

Siperiankissan suosio rotuna on kasvanut suorastaan räjähdysmäisesti, eikä ihme, sillä se on todella joka kodin kissa. Se on näyttävä, mutta suloinen. Utelias ja älykäs. Leikkisä, mutta rauhallinen. Siperiankissan luonnetta on vaikea yleistää, sillä joka yksilöllä on omat erikoisuutensa.

Siperiankissa on hyvin omatoiminen: jos sille ei ole riittävästi virikkeitä, se keksii itse mieluista puuhaa itselleen. Vaikka se osaakin tarvittaessa itse viihdyttää itseään, se tarvitsee tekemistä myös ihmisensä kanssa. Siperiankissa on erittäin seurallinen ja ihmiseen kiintyvä eläin, sen pitää saada olla mukana arjen askareissa. Se tarvitsee läheisyyttä 
ylenpalttisesti, siksi sillä olisi hyvä olla kotona useampikin rakastettava perheenjäsen. Siperiankissalle kelpaa rakkaimmaksi ystäväksi mikä tahansa otus, esim. mars.jpgmuut kissat, koirat tai kanit.
 
Siperiankissalla on selkeät sukupuolierot. Naaras on useimmiten urosta aktiivisempi ja valppaampi. Se on suuresta koostaan ja muhkeasta turkistaan huolimatta tyttömäinen, sievä. Naaraat ovat yleensä myös temperamenttisempia, mutteivät suinkaan vihamielisiä. Uros on naarasta suurempi mölli, joka tallustelee raskain askelin kuin mikäkin leijona, tai löhöilee ylväästi sohvan selkänojalla levittäen itsensä mahdollisimman tilaa vievästi. Uros on jykevästä olemuksestaan huolimatta lempeä ja herkkäsieluinen "mammanpoika".

Sanat eivät riitä kertomaan tarpeeksi tästä ihanasta rodusta, mutta meitä on jo satoja, jotka olemme kerran siperiankissan tavattuamme jääneet ikiajoiksi lumoukseen…

HISTORIA

mura.jpg Venäjän paikallinen kissatyyppi on ollut aina olemassa”, aivan samoin kuin me suomalaiset muistamme mummolan raitapaitaisen hiirikissan, lyhytkarvaisen uuninpankolla kehräävän maatiaisemme.  
 
Venäläiset muistavat siperiankissan ”olleen
tuuheaturkkinen, eloisa ja voimakas kissa, älykäs ja uskollinen kodin vartija, joka rakastaa perhettään yli kaiken. Siis aito ja alkuperäinen kesykissa, jonka ominaisuudet ovat kehittyneet vuosisatoja juuri siinä ympäristössä ja kulttuurissa, jossa kissa on aina elänyt ihmisten seuralaisena, pienissä kylissä ja suurissa kaupungeissa.

 ”Siperiankissa” – nimitys on venäläisten puheessa merkinnyt juuri tätä puolipitkäkarvaista kissatyyppiä erotukseksi esimerkiksi siamilaisista ja persialaisista, joita Venäjällä on harvinaisina rotukissoina harrastettu jo melko pitkään. Ehkäpä Siperiaan viittaava nimitys on syntynyt kotoperäisen kissan uskomattomasta kestävyydestä: talviroman.jpgpakkasta, kesähellettä, syysmyrskyä…siperiankissa ei edes kastu sateessa! Se ulkoilee tyytyväisemuhkean turkkinsa suojaamana kovassakin pakkasessa, sen varpaita suojaavat tassunpohjien tuuheat tupsut, ja upean häntänsä se kiepauttaa istuessaan lämpimästi takamuksensa suojaksi.
 
 Siperiankissan nokkeluus ja älykkyys ovat osaltaan kehittyneet miljoonakaupunkien melskeessä: Pietarin ja Moskovan kaupunkioloissa eläminen ei ole vaaratonta ja helppoa edes ihmiselle, saati sitten kissalle. Siperiankissan elinvoimaisuus on siten myös ketterän kujakissan sukupolvesta toiseen periytynyttä taidokkuutta. Eipä ihme, että nykyisetkin siperiankissamme omaavat hämmästyttäviä kykyjä niin fyysisissä kuin henkisissäkin suorituksissa!


Kotikissasta rotukissaksi

1980-luvun suurten poliittisten muutosten myötä Venäjä avasi ovet länteen
vergili_marzell.jpg ja pian huomattiin ikioman siperiankissan ainutlaatuisuus maailman kissarotujen joukossa. Alkoi tietoinen kasvatustyö ja rodun kantakissojen huolellinen valinta, jotta siperiankissa saisi sille kuuluvan arvon myös rekisteröitynä rotukissana.

Uraauurtavaa työtä rodun standardoimiseksi tekivät tahoillaan Pietarissa toimivat kissaklubit Varietta / Kotofei johtajanaan kansainvälinen kissatuomari Irina Katser ja Olga Mironova, ja Moskovassa vastaavasti T.S. Emelyanova, L.K. Ovchinnikova ja T.D. Sapozhnikova. Ensimmäinen standardi siperiankissalle luotiin Pietarissa 1987, ja sen mallina oli legendaarinen kolli Roman. Tärkeimmät rotulinjat perustuvat siperiankissoihin Roman (omistaja A. Ivanova), Mars sekä jälkeläiseensä Nestor Igni (omistaja I. Smirnov), sekä myös Romanin pentuihin Vergili ja Amur.

WCF (World Cat Federation) oli ensimmäinen kansainvälinen kissaorganisaatio, joka hyväksyi siperiankissan standardin vuonna 1991. Muut järjestöt seurasivat WCF:n esimerkkiä, myös FIFe vuonna 1998 - tosin ainoana järjestönä, joka jätti naamiovärin (Neva Masquerada) hyväksymättä siperiankissan standardiin. Neva hyväksyttiin siperiankissan sisarrotuna vasta vuonna 2010. 

historia_dimkalaskovyizver2.jpg
Alkuperäiset kasvattajat perustivat kasvatustyönsä kauniisiin kantanaaraisiin: Julia iz Severnoj Rozj
(omistaja T. Ivtshenko) ja Kapa astutettiin Romanilla, sekä Anfisa Marsilla. Näin luotiin siperiankissan tunnetuimmat kantalinjat, joita kohti useat nykyisetkin siperiankissan kasvattajat pyrkivät. Alkuperäistä rotutyyppiä ei haluta kadottaa, vaikka kasvatukseen on 1990-luvun puolivälistä alkaen tuotu uusia noviisityyppejä, jotka poikkeavat varhaisimmasta standardista monin tavoin.

Romanin ja Marsin jälkeläislinjojen ensimmäisiä kasvattajia olivat kissalat Gel, Marcell, Chingi-Tura, Snezny Bars, Laskovyi Zver ja Dikaya Krassa. Muita perinteisen siperiankissan pitkän linjan kasvattajanimiä ovat mm. Knyaz Gvidon kantanaaraallaan Angara; Ashtau kantanaaraallaan Basya; sekä de Glemour kantanaaraallaan Mura. Näiden kantakissojen jälkilinjat elävät voimakkaina myös suomalaisessa kasvatuksessa, ja täkäläistä siperiankissaa pidetäänkin kansainvälisesti tyypiltään erittäin hyvänä.


Venäjältä maailmalle

Venäläisten ryhtyessä kansallisrotunsa määrätietoiseen kasvatustyöhön siperiankissa siirtyi länteen, aluksi Tshekin tasavaltaan 1987, mutta jo vuonna 1990 USA:an, 1992 Suomeen, 1997 Ruotsiin, ja 2000-luvun alussa siperiankissa oli valloittanut koko maailman Etelä-Afrikkaa, Japania ja Australiaa myöten. Tällä hetkellä rodun harrastus on erityisen suosittua Pohjoismaissa, Saksassa, Puolassa ja Yhdysvalloissa.

Maailmalla on lähes 700 eri järjestöihin rekisteröityä siperiankissan kasvattajaa, joista Suomessa toimii kolmisenkymmentä. Kansainvälinen yhteistyö on erittäin tärkeää niin järjestöjen kuin yksityisten kasvattajienkin välillä. Rodun alkuperäisen tyypin vakiinnuttaminen vaatii riittävää kasvatuskissojen vaihtoa ja liikkuvuutta, ja Suomi sijaitseekin maantieteellisesti erinomaisella paikalla: matka siperiankissan kotimaahan on lyhyt ja helposti toteutettavissa.


Lähteet:
• Galina Vabishchevich: Siperialaiset kissat – lyhyt historia (suom. Sisko Manninen)
• MSC: The Siberian Cat - the history of love and public recognition
• Phil Maggitti: The Siberian Cat – A Novel Approach